Maaston paloherkkyyttä arvioidessaan meteorologilla on käytössään paitsi säähavainnot ja ennusteet vallinneesta ja tulevasta säästä myös maaston kuivuutta arvioiva indeksi. Indeksi perustuu metsämaaston kuivuuden arviointiin säähavaintoja ja laskentamallia käyttäen.

Laskentamallin avulla arvioidaan puoliavoimen puuttoman maaston (esim. avohakkuu) humuksen pintakosteutta. Avoimet alueet kuivuvat puustovaltaisia nopeammin ja edustavat siten herkimmin syttyvää maastotyyppiä. Malli laskee humuksen pintakosteuden 3 cm:n ja 6 cm:n paksuisille kerroksille. Ohuemman kerroksen (3 cm) vaihtoehtoa käytetään ruohikkopaloindeksin ja paksumman kerroksen (6 cm) metsäpaloindeksin laskemiseksi.

Ruohikkopalovaroitus voidaan antaa ruohikkopaloindeksiin perustuen huhti-toukokuussa niille lumettomille alueille, joilla ruohikko ei ole täysin viheriöitynyt. Lisäksi ruohikkopaloindeksillä voidaan arvioida tarvittaessa myös turvetuotantoalueille jyrsinturpeen syttymisvaaraa. Metsäpaloindeksi on puolestaan perustana arvioitaessa metsäpalovaaraa.

Maan pinnan kosteuden laskemiseksi Suomen alueelta hyödynnetään kaikkia vähintään kerran vuorokaudessa Ilmatieteen laitokselle viestittäviä sääasemia. Näiden asemien mittauksia käyttämällä saadaan  karkea käsitys metsäpaloindeksin aluevaihtelusta, mutta kaukana asemista arviot ovat epätarkkoja.

Huomattavasti parempaan paikalliseen tarkkuuteen päästään, kun sovelletaan ns. hilapohjaista menetelmää, jolloin mittausten perusteella arvioidaan sääsuureiden arvo säännöllisessä pistejoukossa eli hilassa, jossa jokainen piste kuvaa ympärillään olevaa tietynsuuruista aluetta eli hilaruutua. Käytössä on yhtenäiskoordinaatiston projektiota noudattava, koko maan kattava 10 km x 10 km hilaruudukko.

Laskentamallin syöttötietoina käytetään ilman suhteellista kosteutta, tuulen nopeutta, ilman lämpötilaa, auringon säteilyä sekä sademäärää. Auringon säteilyä mitataan noin 20 automaattiasemalla ja säteilytieto voidaan lisäksi laskea 50 SYNOP-aseman pilvihavainnoista. Lämpötilaa ja ilman kosteutta mittaavia asemia on yhteensä 150. Säätutkat kattavat lähes koko maan, ja alueilta, joilta tutkasadetta ei saada, käytetään apuna automaattisten säähavaintoasemien sademittauksia.