Revontulet ovat syksyllä yleisiä, mutta pohjoisessa yöt voivat olla vielä liian valoisia niiden havaitsemiseen.

Alkusyksyllä, kun yöt pimenevät, ollaan jo lähellä syyspäiväntasausta. Kevät- ja syyspäiväntasauksen aikoihin Maan asento aurinkotuulessa on otollisimmillaan sille, että aurinkotuulen energiaa siirtyy tehokkaasti Maan magneettikehään. Niinpä magneettisia myrskyjä esiintyy syksyllä ja keväällä keskimäärin enemmän kuin kesällä ja talvella.

Alkusyksyn (ja loppukevään) yöt ovat Lapissa liian valoisia, mutta eteläisen Suomen taivas on jo sen verran pimeä, että revontulia voidaan havaita. Alkusyksyn voimakkaiden magneettisten myrskyjen aikaan revontulia havaitaan siksi erityisesti Etelä-Suomen taivaalla.

Revontulet ovat taivaalla pakkasista riippumatta. Revontulet eivät kuitenkaan näy maahan, jos pilvipeite on tiheä. Usein kovalla pakkasella taivas on selkeä ja revontulet näkyvät silloin esteettä. Suojasäällä taivas on yleensä pilvessä eikä revontuliakaan ole silloin näkösällä.

Revontulet eivät aiheuta minkäänlaista haittaa tai vaaraa ihmisten normaalielämään. Revontuliin ei liity radioaktiivisia aineita tuottavia prosesseja eikä niistä "valu" ihmisten ilmoille mitään materiaa. Ainoa konkreettinen tuotos on revontulien valot, mutta niistä ei ole minkäänlaista haittaa; onpahan luonnon tarjoama ilmainen valospektaakkeli.

On väitetty, että voimakkaiden revontulien aikana voi esiintyä ääniä samanaikaisesti nopeiden revontulimuotojen muutosten kanssa. Asiaa ei ole vahvistettu tieteellisin mittauksin. Useimmat ihmiset eivät kuule revontulien aikana minkäänlaisia ääniä.

Revontulien mahdollisia ääniä on mitattu Teknillisen korkeakoulun (nyk. Aalto-yliopistoa) Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratorion ja Oulun yliopiston Sodankylän geofysiikan observatorion laitteilla. Varmoja tuloksia ei ole saatu toistaiseksi. Äänet eivät voi olla peräisin yläilmakehästä samalta alueelta missä revontulivalo syntyy, mutta ne voisivat olla revontuliin liittyvien voimakkaiden sähkökenttien aiheuttamia purkausääniä maanpinnan läheisyydessä. Toisaalta näyttävän valoilmiön katseleminen täysin hiljaisessa paikassa saattaa saada aivot täydentämään näköaistimusta kuvitelluilla äänillä.

Lue lisää Teknillisen korkeakoulun Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratorion tekemistä revontulien äänten mittauksista.

Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan Lapin pohjoisimmissa osissa, esimerkiksi Kilpisjärvellä ja Utsjoella, revontulet leiskuvat taivaalla kolmena yönä neljästä. Revontulien näkemisen edellytys on tietysti riittävä pimeys ja mahdollisimman pilvetön taivas.

Parasta revontulien katseluaikaa ovat tunnit keskiyön molemmin puolin. Kevättalvi ja alkusyksy ovat tilastollisesti edullisimmat ajat revontulien esiintymisille. Kevät on myös keskimäärin vähäpilvistä aikaa, joten maaliskuu on suositeltava ajankohta revontulien odotteluun. Tuolloin hiihtokelitkin ovat parhaimmillaan. Kesällä on taas liian valoisaa revontulihavainnoille.

Kun Lapista liikutaan etelään, revontulien esiintymisen todennäköisyys pienenee. Helsingissäkin revontulia esiintyy tilastojen mukaan noin kerran kuukaudessa pimeinä vuodenaikoina, mutta tavallisesti kaupungin valot estävät niiden havaitsemisen.

Revontulien tieteellinen nimi on jo 1600-luvun alusta ollut Aurora Borealis eli Pohjoinen Aamurusko. Se siis tarkoittaa revontuli-ilmiötä yleisesti. Vastaavat tulet eteläisellä pallonpuoliskolla ovat Aurora Australis, etelän aamurusko. Englanniksi revontulet ovat Northern Lights eli Pohjanpalo, kuten niitä kutsutaan eräissä paikoissa Suomessakin. Sana revontulet tulee vanhasta suomalaisesta uskomuksesta, että tulikettu huiskii hännällään kallioita tai tunturin kupeita sytyttäen hankauksen kautta kipunoita, revontulia.

Eri revontulimuotoja erotetaan muutamia päätyyppejä. Perusmuoto on kaukaisesti sateenkaarta muistuttava itä-länsisuuntainen kaari pohjoisella taivaalla. Niitä kutsutaan kansanperinteessä usein nimellä Pohjan Portti. Aktiiviset revontulimuodot muuttavat muotoaan nopeasti siten, että jopa muutamassa sekunnissa taivaankansi on revontulivalojen peittämä. Tyypillisiä värejä ovat vihertävän kellertävä ja violetti.

Revontulikorona nähdään silloin kun revontulimuodot ovat suoraan katsoja yläpuolella. Tällöin revontulien alhaalta ylöspäin suuntautuvat nauhamaiset rakenteet näyttävät supistuvan yhteen taivaannavassa. Ilmiö johtuu perspektiivistä, koska revontuliverhot muodostavat vertikaalisen rakenteen, jota alhaalta ylöspäin tähyillään.

Aktiiviset revontulimuodot raukeavat yleensä aamuyön tunteina liekehdittyään iltayöstä kaiken aikaa. Aamuyöllä revontulet sykkivät tai loimuavat jaksollisesti ennen kuin sammuvat kokonaan. Usein ne täyttävät taivaankannen harsomaisilla muodoilla.

Revontulista ei suoranaisesti ole ihmisille sen paremmin haittaa kuin hyötyäkään. Ne ovat vain luonnon tarjoama ilmainen komea valoshow pohjoisten leveysasteiden asukkaille. Sitä voi tietysti pitää hyötynä tai ainakin etuoikeutena paljon etelämpänä asuviin ihmisiin verrattuna.

Välillistä haittaa revontulista on siten, että nopeat magneettikentän muutokset synnyttävät sähkövirtoja laajoihin maanpäällisiin johdinverkkoihin, kuten sähköjohtoihin sekä öljy- ja kaasuputkiin. Sähköverkoissa nämä häiriövirrat voivat pahimmillaan aiheuttaa laajoja sähkökatkoja tai vaurioittaa muuntajia. Näihin vaikutuksiin tarvitaan kuitenkin todella voimakas avaruusmyrsky. Suomen sähköverkko kestää häiriövirtoja erittäin hyvin, eikä meillä ole koskaan ollut avaruussään aiheuttamia sähkökatkoja.

Maata kiertävät satelliitit ovat myös tietyssä vaarassa revontulien aikaan. Satelliittien lentokorkeudella kiitää revontulien kanssa samanaikaisesti sähköisiä partikkeleita, jotka törmätessään suurella vauhdilla esim. satelliitin aurinkopaneeleihin tai mittalaitteiden herkkiin sensoreihin voivat vaurioittaa niitä. Tunnetaan useita tapauksia, joissa satelliitti on jopa tuhoutunut revontulimyrskyn vaikutuksesta.

Toinen haitta satelliiteille revontulista on se, että revontulimyrskyn aikana ilmakehän ylin osa, noin 100 km:n korkeudesta ylöspäin, lämpenee ja laajenee ylöspäin. Tällöin matalalla kiertoradoilla olevan satelliitin kokema ilmanvastus kasvaa, mikä hidastaa sen vauhtia. Näin se joutuu alemmalle kiertoradalle, missä ilman tiheys on suurempi. Tästä aiheutuu lisää jarrutusta ja tekokuu joutuu vielä alemmille radoille. Näin satelliitti voi lopulta tuhoutua ilmakehän hankauskitkan vaikutuksesta nopeammin kuin oli suunniteltu.

Elmon tuli (tai Pyhän Elmon tuli) on terävissä kärjissä, esim. purjelaivan mastojen tai nykyään radio- ja kännykkämastojen huipussa esiintyvä sähköpurkaus, ns. koronapurkaus, joka on rauhallinen ja himmeä, ja joka voi kestää pitempäänkin. Himmeyden takia sellainen voidaan yleensä nähdä vain pimeällä.

Elmon tuli voi syntyä kun yläpuolella on ukkospilvi, jonka voimakas sähkökenttä saa purkauksen aikaan. Purkauksen esiintyessä salamaniskun todennäköisyys on suuri.

Pyhä Elmo on merimiesten suojeluspyhimys ja ilmiön nimi liittyykin siihen, että se havaittiin ensin juuri laivojen mastoissa. Kerrotaan muun muassa, että Kolumbuksen laivassa esiintyi sellainen vuona 1492.

Revontulten näkymisen todennäköisyyttä Suomessa voi seurata verkkopalvelumme Revontulet ja avaruussää -sivulta.

Twitterissä seurataan revontulien todennäköisyyttä @FMISpace -tilillä. 

Parhaiten hennon revontulivalon näkee paljain silmin, kun seisoo kirkkaan ja pimeän taivaan alla, poissa kaupungin ja liikenteen valoista. Oleellista on myös löytää avoin näkymä pohjoiseen horisonttiin.

Ihmissilmän hämäränäkö ei ole kovin hyvä, ja siksi pimeässä tulee malttaa oleilla puolisen tuntia, että silmä ehtii tottua.

Sähköpostiin tilattavat revontulihälytykset perustuvat magneettikenttämittauksiin: viesti lähtee, kun tietty magneettikentän muutosnopeuden kynnysarvo ylittyy.

On mahdollista, että vaikka revontulia näkyy, magneettikentän muutos on sen verran hidas, ettei hälytyksen kynnysarvo ylity. On myös mahdollista, että revontulia aiheuttavien hiukkasten energiat ovat niin pieniä, että ne riittävät valon tuottoon ylempänä ilmakehässä, mutteivät merkittävästi voimista sähkövirtoja. Näissä tapauksissa revontulet nähdään punavoittoisina (koska punainen valo syntyy korkeammalla kuin vihreä) ja matalalla horisontissa. Voimakkaan vihreistä revontulista lähellä taivaan lakipistettä Etelä-Suomessa lähtee aina hälytysviesti Nurmijärven magneettisen observatorion mittaukseen perustuen.

Revontulet ja magneettikentän muutokset liittyvät kiinteästi toisiinsa, mutta vastaavuus ei ole yksiselitteinen. Revontulia aiheuttavat hiukkaset virittävät ja ionisoivat ilmakehän happea ja typpeä matkallaan kohti maata. Ne myös lisäävät yläilmakehän johtavuutta korkeudessa, jonne ne lopulta pysähtyvät. Johtavuuden kasvu noin 120 kilometrin korkeudella voimistaa siellä kulkevaa sähkövirtaa, joka puolestaan aiheuttaa maanpinnallakin mitattavan magneettikentän muutoksen.