Liikkuva merijää

Itämerellä jää esiintyy kiintojäänä ja ajojäänä. Kiintojää on nimensä mukaisesti paikallaan pysyvää jäätä, joka on kiinnittynyt saariin, kareihin tai matalikkoihin. Sitä esiintyy rannikoilla ja saaristossa, missä veden syvyys usein on alle 20 metriä. Kiintojää muodostuu jäätalven varhaisessa vaiheessa ja pysyy paikoillaan aina sulamiseensa saakka.

Ajojää

Ulapoilla merijää on ajojäätä, joka liikkuu tuulten ja virtausten voimasta. Ajojään liike aiheuttaa jääkentän hajoamisen lautoiksi, joiden halkaisija voi olla useita kilometrejä. Ajojään peittävyys (1–100 %) kertoo, kuinka suuri osa veden pinnasta on jään peittämänä.

Merijään liikkeet aikaansaa tuuli ja veden virtaukset. Itämerellä ei ole voimakkaita pysyviä merivirtoja, minkä takia jään liikkeet ovat lähinnä vallitsevien tuulien aiheuttamaa ajautumista. Jään liikkeen määräävät tuulen suunta ja voima, jään ja veden suhteellisesta liikkeestä aiheutuva kitka, jääkentän sisäinen kitka ja maapallon pyörimisliikkeestä aiheutuva Coriolis-tekijä.

Milloin tuulen nopeus on yli viisi metriä sekunnissa, on se jään liikkeen määräävä tekijä. Tällöin jään liikenopeus on 1–3 prosenttia tuulen nopeudesta. Esimerkiksi 10 m/s puhaltavalla tuulella jään liikenopeus on 0,2–0,6 solmua. Mitä tiiviimpi jääkenttä on, sitä hitaammin se liikkuu.

Railot

Kun ajojää liikkuu kiintojään tai yhteen jäätyneen ajojääkentän reunasta ulospäin, avautuu jääkenttään railo. Kovan tuulen aikana voi railon leveys kasvaa vuorokaudessa jopa 10–30 km. Jos tuulen suunta pysyy lähes muuttumattomana laajalla alueella, voi railo muodostua hyvinkin pitkäksi. Perämeren pohjoisosiin avautuu tyypillisesti kevätaikaan "puolikuuksi" kutsuttu railo, joka ulottuu Ruotsin rannikolta Luulajan edustalta Kemin majakan ja Merikallojen kautta aina Raahen ja jopa Kokkolan edustalle.

Ahtojää

Kohdatessaan esteen, esimerkiksi kiintojään reunan, liikkuva ajojää kasaantuu, eli ahtoutuu. Tällöin jäätä kutsutaan ahtojääksi.

Matalikkojen kohdalla ahtaumat ankkuroituvat pohjaan ja voivat näkyvältä osaltaan kasvaa jopa kymmenmetrisiksi. Ahtojäätä esiintyy myös keskisillä merialueilla, missä mutkittelevat ahtojäävallit syntyvät jäälauttojen puristuessa toisiaan vasten, rikkoutuessa ja lohjenneiden palasten kasautuessa vedenpinnan ylä- ja alapuolelle.

Ulappa-alueilla ahtojäät kelluvat Arkhimedeen periaatteen mukaisesti: vedenpinnan alapuolisen osan massa on noin yhdeksän kertaa yläpuolisen osan massa. Vallien vedenalaisen osan korkeus puolestaan on noin kuusi kertaa vedenpäällisen osan korkeus. Kelluvien ahtojäävallien näkyvä osa on tyypillisesti 0,5–1,5 metriä korkea.

Ahtojäätä esiintyy yleensä eniten merialueiden reunoilla siellä, minne tuuli tyypillisimmin puhaltaa. Itämeren alueella etelän ja lännen väliset tuulet ovat vallitsevia ja tästä johtuen eniten ahtaumia esiintyy Suomen rannikoilla sekä Suomenlahden itäosassa. Vastaavasti merenkulkua helpottavat railot syntyvät tuulen yläpuolelle eli Ruotsin ja Viron rannikoille.

Laajojen merijääkenttien liikehdintä on vaikuttava ja vaarallinenkin ilmiö. Puristuva jääkenttä voi vaurioittaa merirakennelmia, kuten majakoita, tai pahoin jäihin juuttuneita laivoja. Ahtautuma-alueet ja sohjovyöt vaikeuttavat Itämerellä eniten talvista meriliikennettä. Voimakkaat, jäävahvistetut alukset voivat murtaa yli puolimetristä tasaista jäätä, mutta ne eivät pysty liikkumaan paksuissa ahtojäissä tai sohjovöissä ilman jäänmurtajien avustusta. Myös jääkentässä esiintyvä puristus vaikeuttaa liikennettä. Jäiden voimakas puristus saattaa olla kauppa-aluksille jopa vaarallista, ja se voi myöhästyttää niitä jopa vuorokausia.

3 kuvaa erityyppisistä jäistä.
Kiintojäätä, ajojäätä ja ahtojäätä. Kuvat: Anni Montonen, Jouni Vainio, Rainer Varis.